Ruotsissa kohistaan. Villeissä uhkapeleissä lyödään vetoa kuninkaallisen hääpäivän säätilasta ja kuherruslomakohteesta. On hääsuklaata ja hääsateenvarjoja. Victorian ja Danielin naamat tiskiräteissä ja muistolautasissa. Ihan nastaa, mutta tuotesuunnittelun olisi helposti voinut viedä kahvikuppia kiinnostavammalle tasolle. Esimerkiksi:
V&D-laihdutusopas. Suklaarasioiden ja -kakkujen sijaan olisi järkevämpää kaupata "Näytä kruununperijältä" -laihdutusopasta, joka viittaa hienotunteisesti Victorian menneisyyteen ja toisaalta ilahduttaa kaikkia muita tämän kesän morsiamia, joiden pitää mahtua omiin hääpukuihinsa.
V&D-kortsut. Daniel ei kehtaisi käyttää nimikoitua ehkäisyä kenenkään muun kuin kruununprinsessansa kanssa, joten ei tarvitsisi pelätä enää toista pettämisskandaalia länsinaapurin suunnalta.
V&D Absolut Vodka. Erikois-Absolutin pullo olisi luonnollisesti päällystetty esittämään hääkakkua ja pattereilla toimiva korkki soittaisi häämarssia pulloa avatessa.
V&D Ikea-mallisto. Hääteemaiset astiastot ja aterimet ovat ihan liian low-profile, kun saman tien olisi voinut suunnitella kokonaisen huonekalusarjan ruotsalaisten pyhään markettiin. H&M puolestaan missasi tilaisuutensa julkaista kesän romanttinen V&D-mallisto.
V&D suorana Finnkinolla. Suora häälähetys Tennispalatsissa keräisi rutkasti enemmän katsojia kuin yksikään Metropolitan Opera. Markkinoinnin voisi täsmäkohdentaa edullisesti samalle romantiikan- ja muodinnälkäiselle asiakaskunnalle, joka määritettiin jo Sex And The City 2 -kampanjointiin.
Punky Lady
Bitchness-elämää suosittelee lauantai-illan etkoille V&D-hääkatsomoa. Nyt voi jopa valita kaupallisen ja ei-kaupallisen väliltä: Prinsessahäät MTV3:lla klo 16-19 ja Kruununprinsessa Victorian häät TV1:llä klo 16-19.30.
15.6.2010
1.6.2010
Hyvin puettua draamaa
Katselen mielelläni pukudraamoja. Sellaisia elokuvia kuin esimerkiksi Hotelli Firenzessä, Valheet ja viettelijät, Paljon melua tyhjästä, Järki ja tunteet sekä Kuningattaren sisar. Hitusen räväkämmin toteutettua pukudraamaa puolestaan edustaa Sofia Coppolan Marie Antoinette, jossa kuninkaalliseen meininkiin on yhdistetty elementtejä modernista ajasta.
Pukudraamaan tarvitaan mielellään naispäähenkilö, palatsi (tai edes kartano), tanssiaisia sekä tapahtumien sijoittumista myöhäisintään 1910-luvulle, sillä pukujen on oltava pitkiä. Luonnollisesti tarinaan kuuluu ihmissuhteita ja niihin liittyvää juonittelua sekä - jos draaman sijaan kyseessä on komedia - hupsuja väärinymmärryksiä.
Ohjaaja Michael Patrick King on kuitenkin antanut pukudraamalle täysin uuden merkityksen. Hän on nimittäin ohjannut maailman parhaasta naisille kirjoitetusta tv-sarjasta jo kaksi elokuvaa, jotka eivät ole mitään muuta kuin yhtä suurta pukudraamaa.
Sex and the City -ykkösessä ja -kakkosessa puvut ovat tärkeämpiä kuin päähenkilöt, juoni ja tapahtumapaikka - ylistetäänpä niissä New Yorkia kuinka paljon vain. Oikeasti ainoastaan sillä on merkitystä, missä mekossa näemme Sarah Jessica Parkerin ensimmäisen kerran valkokankaalla, mitä hänellä on päällään törmätessään entiseen poikaystäväänsä, ja miten koko nelikon puvut on mätsätty toisiinsa, kun naiset kävelevät kadulla vieretysten.
Toisinaan ylimitoitettu vaate- ja asustefanfaari käy tosifaninkin hermoille, kun hääpukukohtauksessa luetellaan rimpsuna jokaisen huippusuunnittelijan nimi ja räikeälle LV-laukulle kiljutaan aavistuksen liian korkealta ja kovaa. Silti kaiken antaa anteeksi saman tien, kun SJP nojailee puhelinautomaatilla ultrasöpössä “boyfriend-neuletakissa“ ja kateutta herättävissä ajohansikkaissa kainalossaan maailman yksinkertaisin nahkalaukku.
Sex And The City valkokankaalla on upea konsepti. Elokuvissa, joissa on tarkoitus vain katsella ihania asioita, ei voi missään tapauksessa olla mitään väärää eivätkä ne ansaitse tulla arvostelluiksi normaalin elokuvakerronnan puitteissa. Sillä miksi tässä kurjassa, stressaavassa maailmassa ei saisi kerrankin keskittyä vain siihen, mikä näyttää kivalta?
Punky Lady
Lähestyvää kesälomaa odotellessa kirjoittaja suosittelee pukudraaman ystäville myös Vampire Weekendin uutta musavideota.
Pukudraamaan tarvitaan mielellään naispäähenkilö, palatsi (tai edes kartano), tanssiaisia sekä tapahtumien sijoittumista myöhäisintään 1910-luvulle, sillä pukujen on oltava pitkiä. Luonnollisesti tarinaan kuuluu ihmissuhteita ja niihin liittyvää juonittelua sekä - jos draaman sijaan kyseessä on komedia - hupsuja väärinymmärryksiä.
Ohjaaja Michael Patrick King on kuitenkin antanut pukudraamalle täysin uuden merkityksen. Hän on nimittäin ohjannut maailman parhaasta naisille kirjoitetusta tv-sarjasta jo kaksi elokuvaa, jotka eivät ole mitään muuta kuin yhtä suurta pukudraamaa.
Sex and the City -ykkösessä ja -kakkosessa puvut ovat tärkeämpiä kuin päähenkilöt, juoni ja tapahtumapaikka - ylistetäänpä niissä New Yorkia kuinka paljon vain. Oikeasti ainoastaan sillä on merkitystä, missä mekossa näemme Sarah Jessica Parkerin ensimmäisen kerran valkokankaalla, mitä hänellä on päällään törmätessään entiseen poikaystäväänsä, ja miten koko nelikon puvut on mätsätty toisiinsa, kun naiset kävelevät kadulla vieretysten.
Toisinaan ylimitoitettu vaate- ja asustefanfaari käy tosifaninkin hermoille, kun hääpukukohtauksessa luetellaan rimpsuna jokaisen huippusuunnittelijan nimi ja räikeälle LV-laukulle kiljutaan aavistuksen liian korkealta ja kovaa. Silti kaiken antaa anteeksi saman tien, kun SJP nojailee puhelinautomaatilla ultrasöpössä “boyfriend-neuletakissa“ ja kateutta herättävissä ajohansikkaissa kainalossaan maailman yksinkertaisin nahkalaukku.
Sex And The City valkokankaalla on upea konsepti. Elokuvissa, joissa on tarkoitus vain katsella ihania asioita, ei voi missään tapauksessa olla mitään väärää eivätkä ne ansaitse tulla arvostelluiksi normaalin elokuvakerronnan puitteissa. Sillä miksi tässä kurjassa, stressaavassa maailmassa ei saisi kerrankin keskittyä vain siihen, mikä näyttää kivalta?
Punky Lady
Lähestyvää kesälomaa odotellessa kirjoittaja suosittelee pukudraaman ystäville myös Vampire Weekendin uutta musavideota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
